Olen miettinyt. Arvuutellut pääni puhki ja koittanut ymmärtää kuulemaani. Lähes valvonut kaksi yötä tai ainakin nukkunut todella huonosti. Voinut henkisesti pahoin ja lähes fyysisesti myös. Pohtinut, miten kukaan voi lyhyessä ajassa tehdä radikaaleja johtopäätöksiä ja kaiken lisäksi vielä sanoa ne ääneen. Käynyt läpi omia virheitäni (koska kaikkihan niitä tekee) ja keskustellut monen eri ihmisen kanssa, jotta saisin mahdollisimman laajan käsityksen ja ymmärryksen kuulemastani.
Minä en ole sellainen ihminen, joka suinpäin vääryyden kohdatessaan lähtee huutelemaan nettiin tapahtunutta. Haluan ensin kokonaiskuvan selväksi ja ennen kaikkea haluan välttää mahdollisia omia ylilyöntejä. Sen verran olen oppinut, että usein kannattaa antaa ensin edes hetken pölyn laskeutua ja ajatusten selkiytyä, ennen kuin huudetaan julki jotain, mitä saatetaan katuakin vielä.
Minä en ole sellainen ihminen, joka suinpäin vääryyden kohdatessaan lähtee huutelemaan nettiin tapahtunutta. Haluan ensin kokonaiskuvan selväksi ja ennen kaikkea haluan välttää mahdollisia omia ylilyöntejä. Sen verran olen oppinut, että usein kannattaa antaa ensin edes hetken pölyn laskeutua ja ajatusten selkiytyä, ennen kuin huudetaan julki jotain, mitä saatetaan katuakin vielä.
Tämä ei ole hyökkäys neuvolajärjestelmää vastaan tai edes tätä meidät vastaanottanutta terveydenhoitajaa. Tämä on vain kertomus siitä miten väärän kuvan pienessä ajassa voi toisesta ihmisestä saada, sillä siltä minusta tuntuu. O antoi itsestään hyvin vääristyneen kuvan ja vastaanottaja piti sitä absoluuttisena totuutena ja O:n yleisenä ja "normaalina" arkikäyttäytymisenä.
Olin tiistaina aamusta O:n 5-vuotisneuvolassa. Olisihan se kai pitänyt tietää, mutta enpä tiennyt tai osannut ajatella. Viisivuotisneuvolassakin on tarkoitus lapsen mennä terveydenhoitajan huoneeseen ilman vanhempaa ja suorittaa ikätasoisia tehtäviä, joilla testataan lapsen taitoja. En siis ollut alustanut O:lle käyntiä ollenkaan ja ensimmäinen vastahankaisuus alkoi siinä, kun hoitaja pyysi O:n mukaansa. Hän ei halunnut. Ei yksin. Äiti tulee mukaan. Ei. Ei. Ei.
Ehdotin, jos voisin tulla mukaan, kun emme tästä nyt eteenpäin oikein pääse. Ymmärrän, ettei vanhemman ole suotavaa olla paikalla tehtävien teon aikana, mutta näin nyt meillä mentiin. O teki stopin huoneen ovella. Hän ei halunnut huoneeseen, eikä koko tilanteeseen.
Ehdotin, jos voisin tulla mukaan, kun emme tästä nyt eteenpäin oikein pääse. Ymmärrän, ettei vanhemman ole suotavaa olla paikalla tehtävien teon aikana, mutta näin nyt meillä mentiin. O teki stopin huoneen ovella. Hän ei halunnut huoneeseen, eikä koko tilanteeseen.
O ei ollut halukas tekemään annettuja tehtäviä. O ei halunnut punnitusta tai pituuden mittausta. Vastaus oli koko ajan ei tai en halua. O itkeskeli ja oli loukkaantuneen oloinen. Terveydenhoitaja oli mielestäni mukava ja miellyttävä. Hän toisti asioita, hän puhui rauhallisesti ja hän hymyili. Mutta hän oli täysin vieras ihminen niin minulle, kuin O:llekin. Useasti hoitaja yritti saada O:n tekemään tehtäviä ja välillä siinä onnistuikin. Osa tehtävistä siis saatiin tehtyä ja pituuskin lopulta mitattua (112,2cm). O oli innostunut kyselemään (saanko ottaa pallon, saanko vierittää palloa, voinko leikkiä palapelillä, mikä auto toi on, hei tuolla on kello..), mutta ei halunnut tehdä annettuja tehtäviä.
Punnituksesta ei tullut mitään, koska vaatteet piti ottaa pois. Housuista O suostui kuitenkin nopeastikin luopumaan, mutta paitaa hän ei olisi halunnut pois. Hoitaja toisti useasti, että ilman paitaa punnitaan. Poika, joka lähes joka paikassa ja kaikkien nähden heittää melkein kaikki vaatteensa päältään, vain koska kalsareissa on kivempi olla? Näin jälkikäteen ajateltuna olisi minun pitänyt osata vaatia, että poikani punnitaan se 200g (?) painava paita päällä. Mutta ehkä tilanteesta häkeltyneenä lähes väkipakolla riisuin pojalta paidan. Tästä ruoskin henkisesti itseäni varmaan aika pitkään vielä, sillä vasta jälkikäteen tajusin, että poika saattoikin kokea tuon nöyryyttävänä ja/tai alistavana.
Punnituksesta ei tullut mitään, koska vaatteet piti ottaa pois. Housuista O suostui kuitenkin nopeastikin luopumaan, mutta paitaa hän ei olisi halunnut pois. Hoitaja toisti useasti, että ilman paitaa punnitaan. Poika, joka lähes joka paikassa ja kaikkien nähden heittää melkein kaikki vaatteensa päältään, vain koska kalsareissa on kivempi olla? Näin jälkikäteen ajateltuna olisi minun pitänyt osata vaatia, että poikani punnitaan se 200g (?) painava paita päällä. Mutta ehkä tilanteesta häkeltyneenä lähes väkipakolla riisuin pojalta paidan. Tästä ruoskin henkisesti itseäni varmaan aika pitkään vielä, sillä vasta jälkikäteen tajusin, että poika saattoikin kokea tuon nöyryyttävänä ja/tai alistavana.
Kaikki, mitä hoitaja teki tai sanoi oli O:n reaktio koko ajan EI. Aikaa oli alusta lähtien kulunut ehkä 30 minuuttia, kun poika oli pakko päästää piinapenkistä pois ja todeta, että tätä käyntiä varten olisi varmasti parempi varata uusi aika ja yrittää uudelleen. Terveydenhoitaja kertoi tässä vaiheessa oman näkemyksensä juuri nähdystä käyttäytymisestä: Erittäin poikkeuksellista käytöstä viisivuotiaalta. Ei selvästi joko osaa tai ei halua noudattaa annettuja tehtäviä. Keskittymisvaikeuksia. Mahdollisia solmukohtia henkisellä puolella, jotka aiheuttaa ko. tilanteessa "lukon". Tulee olemaan oppimisvaikeuksia koulussa. Näinkin rankan arvion sain ventovieraalta ihmiseltä. Ja voin myöntää, että sillä hetkellä se oli kuin märkä ja kylmä rätti olisi heitetty kasvoilleni.
Pojathan on meillä perhepäivähoidossa ja kun tästä kerroin oli hoitajan ilme sellainen, että totesin heti perään: "siirtotoive päiväkodin puolelle on esitetty ja pojat siirtyvät päiväkotiin elokuussa". Hoitaja piti tätä hyvänä vaihtoehtona ja totesi, että olisi itsekin jo ehdottanut pikaista siirtoa päiväkodin puolelle. Kerroin myös, että pph on silloin tällöin vapaapäivillä tai lomalla ja tällöin O on varahoidossa päiväkodissa. Koskaan meille ei olla sanottu mitään ongelmista tai mistään muustakaan. Sanoin tässä tilanteessa ilmitulleen "totaalikieltäytymisen" olevan uusi asia minullekin. Epäilin käytöksen nyt johtuvan jotenkin ehkä lomanjälkeisyydestä ja tai siitä, että
poika oli koko pääsiäisen erossa vanhemmistaan (O oli Kuusamossa
isovanhempiensa kanssa - ja täysin omasta tahdostaan ;) Ikävä taisi
iskeä vasta, kun tuo takaisin kotiin tuli.), vieraasta neuvolatädistä, harvinaisesta tilanteesta (vieras aikuinen pyytää/vaatii tekemään tehtäviä) tai kaiken yhteisvaikutuksesta. Myöskin tämän erittäin poikkeuksellisen käytöksen vuoksi terveydenhoitaja olisi kirjoittanut meille siltä istumalta lähetteen neuvolapsykologille. Whaaat?!?
Olin aivan lyöty. Täysin ihmeissäni ja aivan sanaton. En osannut sanoa juuri mitään, en selittää, mutten ottaa vastaankaan. Minut yllätettiin täysin. Otin aikalisän ja psykologitarjoukseen vastasin, että koen sen olevan aivan liian radikaali ehdotus tässä vaiheessa. Tämä reilu puolituntinen ei voi olla niin suuressa roolissa poikani elämässä.
Edelleen kaksi päivää myöhemmin olen aivan puulla päähän lyöty. Olen keskustellut lähes kaikkien tuttujen kanssa, joista kaikki on yhtä ihmeissään kanssani. Olen pyytänyt sekä pph:lta, että päiväkodista, jossa O on välillä varahoidossa suullisen arvion lapseni sosiaalisista taidoista, ohjeiden noudattamisesta ja yleisestä toiminnasta. Kummastakin paikasta olen saanut täysin päinvastaista viestiä. Olen keskustellut lapsen kanssa neuvolakäynnistä kuitenkaan saamatta keskustelua oikein aikaiseksi. O on todennut hyvin ykskantaan, ettei halua mennä enää Minnan (vastaanottanut terveydenhoitaja - nimi muutettu) luokse. Olen yrittänyt selvittää miksi, muttei poika osaa kertoa. Osaa vain tehostaa ajatustaan sillä, ettei halua siihen huoneeseen.
Varasin samantien uuden ajan. Vaikkakin oma neuvolatätimme tulee takaisin neuvolatädiksemme ensi viikolla, halusin varata ajan tälle Minnalle. Ajattelin, että O:n olisi hyvä nyt mennä jo vähän tutumpien kasvojen luokse ja samalla kumpikin, sekä O, että Minna saisivat uuden mahdollisuuden. Kuitenkin nyt kun poika on ilmaissut tahtonsa hyvinkin tarkkaan peruin varaamani ajan ja varasin ajan meidän omalle tutulle neuvolatädille.
Suurella mielenkiinnolla ja jonkin sortin pelolla odotan tuota seuraavaa käyntiä.
Olin aivan lyöty. Täysin ihmeissäni ja aivan sanaton. En osannut sanoa juuri mitään, en selittää, mutten ottaa vastaankaan. Minut yllätettiin täysin. Otin aikalisän ja psykologitarjoukseen vastasin, että koen sen olevan aivan liian radikaali ehdotus tässä vaiheessa. Tämä reilu puolituntinen ei voi olla niin suuressa roolissa poikani elämässä.
Edelleen kaksi päivää myöhemmin olen aivan puulla päähän lyöty. Olen keskustellut lähes kaikkien tuttujen kanssa, joista kaikki on yhtä ihmeissään kanssani. Olen pyytänyt sekä pph:lta, että päiväkodista, jossa O on välillä varahoidossa suullisen arvion lapseni sosiaalisista taidoista, ohjeiden noudattamisesta ja yleisestä toiminnasta. Kummastakin paikasta olen saanut täysin päinvastaista viestiä. Olen keskustellut lapsen kanssa neuvolakäynnistä kuitenkaan saamatta keskustelua oikein aikaiseksi. O on todennut hyvin ykskantaan, ettei halua mennä enää Minnan (vastaanottanut terveydenhoitaja - nimi muutettu) luokse. Olen yrittänyt selvittää miksi, muttei poika osaa kertoa. Osaa vain tehostaa ajatustaan sillä, ettei halua siihen huoneeseen.
Varasin samantien uuden ajan. Vaikkakin oma neuvolatätimme tulee takaisin neuvolatädiksemme ensi viikolla, halusin varata ajan tälle Minnalle. Ajattelin, että O:n olisi hyvä nyt mennä jo vähän tutumpien kasvojen luokse ja samalla kumpikin, sekä O, että Minna saisivat uuden mahdollisuuden. Kuitenkin nyt kun poika on ilmaissut tahtonsa hyvinkin tarkkaan peruin varaamani ajan ja varasin ajan meidän omalle tutulle neuvolatädille.
Suurella mielenkiinnolla ja jonkin sortin pelolla odotan tuota seuraavaa käyntiä.
