Esikoisen synnytystarina minun on pitänyt jakaa teidän kanssanne ainakin siitä lähtien, kun kuopus syntyi. Aina se vaan on jäänyt tai unohtunut. Juuri luin tuttavani blogista hänen synnytystarinaansa ja muistin unohdukseni. Tässä se nyt olisi. Tarina siitä, kuinka meidän ensimmäinen herramme näki päivänvalon ensimmäistä kertaa. Mullisti maailmamme ja teki meistä äidin ja isän <3
Lauantai-sunnuntai välisenä yönä kello 01:30 heräsin
pissahätään, normaali toimenpide normaaliin aikaan. En varmaan edes ajatellut
mitään, vaan nukuin pöntölläkin kunnes pyyhin. Paperissa oli limaa, jossa
joitakin verisuortuvia. Olin et JES! tän on pakko olla limatulppaa! Muistin
kuitenkin, että itse synnytyksen alkuun voi olla vielä pitkäkin aika, joten en
viitsinyt sen kummemmin kuitenkaan vielä ruveta intoilemaan.
Menin takaisin sänkyyn
ja myönnän miettineeni pitäisikö mies herättää ja kertoa: "hei limatulppa irtos.."
mutta ajattelin ettei se kuitenkaan osaa olla oikeen muuten ku et aha ;) joten
en herättänyt. Seuraavaksi tuli supistus. Tiesin heti, että SE oli supistus,
sekä sen etten ollut aiemmin sellaista kokenut. Muistin heti lukeneeni netistä, että kyllä sen sitten tietää kun se on sitä. Kello oli 01:45.
Seuraavat kaksi tuntia supistuksia tuli 15min välein, ei mitään kovin pitkiä
tai kivuliaita, mutta sellaisia että häiritsivät untani. En nukkunut tämän
jälkeen muuten kuin torkkumalla supistusten välissä. Kahden tunnin jälkeen n.
klo 04:00 rupesi supparit tulemaan 10min välein, välillä vähän harvemmin ja välillä
vähän useammin.
Klo 7:30 rupesi mieskin heräilemään ja minä totesin, että tänään
muuten tulee lähtö sairaalaan. Soitin kättärille noihin aikoihin
varmistaakseni, että kannattaa varmaan vielä kotona olla. Sanoivat, että
kannattaa juu, ja että kunhan rupeavat tulemaan viiden minuutin välein ja
säännöllistyvät niin sitten lähdettäisiin. Menin sohvalle makoilemaan ja katsomaan
telkkaria. Välillä supistukset tekivät tosi kipeetä ja välillä olivat vähän
lievempiä, miehen hommaksi jäi lämmitellä kaurapussia mulle, jota sitten pidin
selällä. Koko ajan kellottelin suppareiden välejä. Kun alkoivat olla
säännöllisesti 4-6min välein oli kello n.
11 ja soitin uudestaan laitokselle. Sanoivat, että tee miltä
itsestä tuntuu, lupa on kuitenkin lähteä tulemaan.
Kello oli 12 kun hyppäsimme miehen kanssa autoon. Mies kysyi
kuinka kestän ja että pitääkö mennä täysiä :) Totesin ettei niin kiire ole. Päästiin perille, heti sisään ja sänkyyn makaamaan, käyrät
hyrräämään ja kätilö kyseli multa joitain esitietoja. Oli aika vaihtaa vaatteet
ja supistukset olivat tässä vaiheessa jo niin kovia, että itse oli vaikea saada
vaatteita päältä pois, mies ja kätilö mut loppujen lopuksi riisui. Sitten
sisätutkimus ja kätilön toteamus: kohdunsuu auki 9cm. Olin vähän ällikällä
lyöty, olin olettanut avautusmisvaiheen olevan huomattavasti kivuliaampi :)
Kello 14 puhkastiin kalvot, ja olo tavallaan helpottu hetkeksi
Sitten alkoi se kivisempi tie. Seuraavien kolmen tunnin
aikana sain epiduraalin kaksi kertaa, ilokaasua, sekä jonkin puudutteen jonka
nimeä en tiedä. Siinä puudutettiin alakautta jotkin kaksi hermoa, jotka kätilö
ronkki käsillään ”esiin”, saattoi olla nimeltänsä pudendaalipuudutus. Sen
laittaminen teki kaikista kipeintä koko synnytyksessä, tuntui todella että taju
lähtisi.
Kello oli n. 16:20 kun kätilö tuli tarjoamaan vaihtoehtoa
leikkauksesta, kuulemma kaikki keinot alkoi olla käytetty siihen että vauva
laskeutuisi tarpeeksi. Jäi niin ylös vieläkin, että imukuppikaan ei sinne ylttäisi.
Olin valmis leikkaukseen, taisin jopa todeta että kävi jo hetki sitten
omassakin mielessä että olisiko muita vaihtoehtoja. Lääkärin saapumista
jouduttiin sitten odottamaan viiteen asti. Sinne mentiin ilokaasun voimalla. En
edes ole varma koinko sen auttavan, supistus kun tuli ja istutin sen maskin
naamaani tuli mulle siitä niin huono olo etten voinut kauaa sitä siinä pitää.
Viideltä lääkäri tuli paikalle ja totesivat kätilön ja joidenkin muiden kanssa,
että paras leikata ja todeta synnytys pysähtyneeksi. Kolmen tunnin aikana kun
vauva liikkui puoli senttiä. Arvelivat myös pään asentoa vääräksi (avosuinen
tarjonta tms.), kokeilivat mahan päältä sekä hakivat vielä ultran ja katselivat
sillä.
Oli mullakin huolen aiheet, kun kuulin että hakevat ultran, niin pelkäsin että
ei kai vauvan sukupuoli selviä. Minä kun halusin saada tietää sen vasta kun
vauva syntyy :) Nyt lapsivesikin vihertyi ja kiireellinen leikkauspäätös tuli
17:10.
Ensimmäisen kerran koko päivän aikana rupesi pelottamaan, kun
leikkaussaliin kärrättiin. Seuraavaksi pelotti se, että ehtiihän mies paikalle
ajoissa (joutui tietysti mennä vaihtamaan sairaalavaatteet päällensä). Ehti
kuitenkin ja ensimmäinen viilto tehtiin 17:31. Poika syntyi 17:37 mitoin 3735g ja 50,5cm.
Tuli helpotus, mutta en tainnut itkeä. Olisin ehkä halunnut, mutta kyyneleet eivät vaan tulleet. Tai sitten tuli, en muistanut sitä silloin heti, enkä muista nytkään. En edes osannut sanoa mitään, olin vaan hiljaa, kun oli
niin tyytyväinen ja helpottunut olo.
Pari minuuttia pojan syntymän jälkeen jouduttiin hänen
hengitystään auttamaan, joten hän joutui lastenosastolle tarkkailuun. Poika pääsi
käymään mun luona osastolla vielä samanta iltana, mutta meni vielä yöksi
tarkkailtavaksi. Kaikki oli jo paremmin seuraavana päivänä ja poika pääsi kokonaan
mun luo. Sokerit vähän sahasi ja sitä pari päivää seurasivat. Keskiviikkona kotiuduttiin.
Ps. Älkää kuvitelkokaan, että olisin tämän vielä tänäkin päivänä näin hyvin muistanut :D Koneelta löysin melkein valmiin tekstin.
Harmi ettei vauva laskeutunut kunnolla. Tiedetäänkö siihen syytä? Liian kapea lantio? Mä olisin varmaan ollut ihan kauhuissani siellä leikkaussalissa. Onneksi vauveli syntyi kuitenkin turvallisesti maailmaan.
VastaaPoistaEi tiedetä, kun ei olla koskaan tutkittu. D:n odotuksen loppumetreillä jouduin/pääsin synnytystapa-arvioon, koska edellinen odotus oli päättynyt sektioon. Mutta se oli lähinnä muodollisuus, jossa kätilö oli sitä mieltä sen kummempia kyselemättä tai tutkimatta, että estettä alatiesynnytykselle ei ole. Toki minä itsekin halusin alatiesynnytystä, joten en edes vaatinut muuta.
VastaaPoistaD:n synnytyksessä yksi kätilö kyseli aiemmasta tarjontavirheisyydestä ja kysyi onko mulle tehty pelvimetrimittausta. Sanoin kuulleeni termin ekaa kertaa, joten ei ole. Ihmetteli ettei ole, koska edellinen raskaus on päättynyt sektioon juurikin vauvan tarjontavirheen vuoksi. Tarjontavirheenä siis pään väärä asento, joka voi johtua ilmeisesti siitä, että kun itse olen vain karvan verran yli 150cm, niin vauvat eivät pääse kiertymään kohdussa oikeaan asentoon tilanpuutteen vuoksi. Tosin olen myös ymmärtänyt, että pään tarjontavirheisyys voi johtua monesta muustakin syystä.
Nyt sitten kahden sektion läpikäyneenä, jos joskus kolmannen haluaisimme, olisi se suoraan suunniteltu sektio. Alateitse ei saa nää yrittää.