sunnuntai 23. helmikuuta 2020

10 kuukautta ilman sairaslomaa.

Totta se on. Se oli varmaan lokakuuta, kun aloin jo henkisesti valmistautua siihen, että kohta ne normaalit flunssat ja vatsataudit alkaa taas kiertää. Ja niin ne alkoikin. Tosin sillä erotuksella, että taudit tuntuivat koko ajan väistävän meidän perhettä.

Vähän ennen joulua taisin päiväkodissakin ihmetellä ääneen meidän äärettömän hyvää onnea, kun yhtäkään sairaslomapäivää ei ollut kohdallemme siunaantunut sen jälkeen, kun arkeen palattiin elokuun alkupuolella. Koululaisella oli syysloma, mutta me muut vedimme tukka putkella tasaista 5/2 arkea. Ja hyvinhän se tavallaan rullasi, kun siihen pyörään oli kyytiin hypännyt. Viisi arkipäivää, kaksi vapaata, viisi arkipäivää, kaksi vapaata. Heti marraskuun vaihduttua joulukuuksi aloin toden teolla odottaa joulua, sillä se tarkoitti kahden viikon lomaa ja totta vie, olin loman tarpeessa. En suoranaisesti missään vaiheessa toivonut lasten sairastuvan, mutta myönnän miettineeni, että jos he olisivat olleet edes muutaman päivän kotihoitoa vailla, saisin arkeen tarvitsemani tauon. Muistan, kuinka naureskellen sanoin yhdelle päiväkodin aikuiselle, kuinka olin henkisesti täysin varautunut siihen, että jouluna vieraanamme on varmasti ihan kaikki taudit aina flunssasta kihomatojen kautta täihin asti, vatsatautiakaan unohtamatta. Hän nauroi minulle ja totesi, että olen selvästi päättänyt ottaa tämän vastaan varautumalla pahimpaan. Eikös sitä sanota, että pessimisti ei pety, hahahhaha!! Joulu tuli, oli ja meni. Me olimme terveinä.


Tammikuun puolen välin tietämillä päiväkodin oveen ilmestyi lappu "Täitä liikkeellä, tarkkailethan lapsesi päätä." ja se sai kaverikseen muutaman viikon päästä "Ryhmässä vatsatautia" -lapun. Olin jo pitkään kuullut puhuttavan tuosta vatsataudista, kuinka se jyllää sekä päiväkodissa, että koulussa. Ja muutama viikko sitten se tuli meillekin - tosi lievänä kuitenkin, mutta niin, että maanantai ja tiistai meni kotitoimistoa ylläpitäessä. Meidän eskarilainen on kaikkiruokainen eikä millekään allerginen, mutta silti hänen vatsansa reagoi meitä muita paljon herkemmin.

Nyt kun muutaman oksennuskerran vaatineesta vatsataudista on aikaa jo kohta kaksi viikkoa ja ainoa sairastunut oli nuorempi poikamme, olen miettinyt, olikohan kyse ollenkaan vatsataudista. Noh, ei sillä väliä, hyvä vain, että tauti ei mennyt koko perheen läpi.

Tuntuu täysin uskomattomalta, että on edes mahdollista elää ja olla 10 kuukautta putkeen ilman sairastumista, kun perheessä on 8-, 6- ja 2-vuotiaat lapset. Minulla on hassu tapa ja laitan lähes kaiken kalenteriini muistiin. Siellä on sovussa lasten ja omat harrastukset, työpalaverit, muut tapaamiset ja lasten sairastumiset. Edellisen kerran tässä perheessä ollaan oltu lasten (yhden tai useamman) sairastumisen vuoksi sairaslomalla huhtikuussa 2019.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Pionimekko.




Tässä on taas yksi esimerkki siitä, kuinka kaikki ei aina näissä minunkaan hommissani mene putkeen. Tampereen käsityömessuilta ostin LillaLumin Julia-mekon kaavan ja Nappinjan pionitrikoota. Olen huono tekemään niin sanottuja esivalmisteluita ommellessani ja tälläkin kerralla jätin ne täysin omaan arvoonsa. Olisi ehkä pitänyt tajuta jo kaavaa piirtäessäni, ettei mekon yläosan ympärys millään riitä meidän likalle. Julia-mekko on ns. suoraa mallia ja meidän likka taas vartaloltaan pyöreä. Taisin piirtää kaavan koossa 98. Koko olikin muuten hyvä, paitsi leveyttä olisi voinut mekossa olla 104:n verran ja tämänhän tajusin vasta siinä vaiheessa, kun mekko oli jo koottu.

Sapetti aivan älyttömästi oma huolimattomuuteni ja vieläkin enemmän se, että nyt meni ihanaa kangasta aivan hukkaan. Luonteeseeni kuuluu tässä kohtaa viskata tekele roskiin (tai ainakin hyvin kauas kaapin perälle) ja aloittaa alusta, sillä en halua nähdä lopullisessa versiossa kompromissejä. Puhaltelin ilmaa jonkin aikaa, kirkastin mieleni, madalsin vaatimustasoani ja pyrin ajattelemaan positiivisesti - saisin korjattua tämän vielä varmasti niin, että vaate olisi käyttökelpoinen. Ratkoin sivusaumoja helmasauman molemminpuolin ja liitin sekä helmaosaan, että yläosaan pienet kolmiot, jolloin sain juuri tarvittavan määrän tilaa mekkoon ja nyt se on käyttökelpoinen.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Ruokailun numeropeli.

O: "Mikä numero sulla on, mulla on viiskytkolme".
D: "Mulla on ykstoista".
O: "Jee, mä voitin"!!

Pelataanko teilläkin tätä ruokapöydän numeropeliä jokaisella aterialla, vai oletko kenties siitä onnellisessa asemassa, ettet edes tiedä mistä puhun? Peli on kaikessa yksinkertaisuudessaan pelkästään tuuria, eikä sillä ole oikeasti mitään tekemistä pelaamisen kanssa. Jokaisella ruokailijalla on lasi ja lasin pohjassa on numero ja tämä numero merkkaa sijoituksesi. Mitä pienempi numero on, sen parempi sijoituksesi on. Onnihan on ainoa asia, mikä vaikuttaa kunkin pelaajan sijoitukseen, mutta meidänpä pojat ovat ovelia. He pyrkivät vaikuttamaan sijoitukseensa sillä, että valitsevat itse kaapista lasinsa. Ensin ihmettelin suurta intoa laittaa laseja ruokapöytään, mutta sitten tajusin, että käyvät samalla lasien pohjassa olevia numeroita läpi.

En tiedä, mistä tämä rantautui meille jo aikaa sitten, mutta hämärästi muistan kyllä, että samaa nnumeroleikkiä leikin omien sisarusteni kanssa pienenä.

ikean juomalasin pohja

maanantai 10. helmikuuta 2020

Tunika luottokaavalla.

Kun tekee samalla kaavalla useamman kuin kolme vaatetta, voidaan jo puhua ompelupiireissä hyvin tunnetusta LUOTTOKAAVA -termistä. Ottobren Blå Blommasta (1/2016) on tullut minulle luottokaava. Palaan aina ja uudestaan tekemään tällä samalla kaavalla tunikaa tyttärelleni. Milloin teen sen normaalimittaisilla hihoilla, milloin lyhyemmillä, toisinaan resorilla ja toisinaan kantilla. Taskuilla ja ilman, pidemmällä ja lyhyemmällä helmalla - kireämmällä tai löysemmällä helmakantilla. Tämä on juuri oikein mallinen A:lle ja hän valitsee usein juuri tällä kaavalla tehdyn tunikan päällensä. Sen on siis pakko olla myös mukava päällä!

Siskoni esikoinen täytti tammikuun loppupuolella kahdeksan ja juhlia edeltävän päivän yönä näin unta, kuinka hänellä oli päällään tällä kaavalla tehty tunika. Unessa näin myös kankaan, mistä tunika oli tehty. Kankaassa oli vaaleanpunaisia ja harmaita lyhyitä leveän siveltimen vetoja ja kun muistin minulla olevan hyvin samannäköistä kangasta jemmassa, tiesin unen olleen merkki siitä, että tänään minun täytyy ommella. Olen joskus aiemminkin kertonut, kuinka usein unissani ratkon pulmia. Minulla saattaa olla esimerkiksi ompelullinen ongelma, joku juttu, johon kuumeisesti etsin toisenlaista tapaa tehdä toteutuksen. Silloin tällöin tosiaan keksin näihin pulmiin ratkaisun unissani ja toisinaan taas unessa nähdyt ratkaisut ei millään toimisi oikeassa elämässä. Nykyään näitä ei enää käy niin usein, mutta joitakin vuosia sitten, olin varma, että minun pitää ottaa muistiinpanovälineet valmiiksi yöpöydälle, jotta voin uuden idean raapustaa talteen heti tuoreeltaan.

Takaisin tähän tiettyyn tunikaan. Piirsin kaavan, leikkasin kankaat ja ompelin. Pari tuntia ja olin jo levittänyt tunikan keittiömme pöydälle valokuvausta varten. Ompeluvaiheessa A oli apulaisenani ja ojenteli minulle nuppineuloja. "Tässä on äiti sulle naula", hän sanoi. A:n lempipuuhaa on saada järjestää nuppineulatyynyni nuppineuloja. Välillä ne pitää saada värijärjestykseen ja toisinaan ne on vaan hyvä painaa niin alas, kuin ne vain menevät.

Kankaan alkuperää en muista, mutta mitäs tykkäätte, eikö olekin aika kiva?

ottobre blå blomma tunika

ottobre blå blomma tunika

ottobre blå blomma tunika

ottobre blå blomma tunika

lauantai 8. helmikuuta 2020

Luonnontieteellisessä museossa.


Lapsistani keskimmäinen, meidän eskarilainen on luonteeltaan rauhallinen, hieman pohdiskeleva ja erittäin vahvasti tutkijatyyppiä. Hän on se, joka on kotiimme kantanut niin pieniä, kuin isojakin kiviä jo useamman vuoden ajan ja hänelle dinosaurukset ja kiinnostus noita esihistoriallisia luontokappaleita kohtaan ei ole vain vaihe. Se tuntuu olevan osa häntä itseään.

Hyvissä ajoin ennen joulua Herra D piirsi piirustuksen, jossa oli kaksi hahmoa ja iso kala. Kysyin häneltä, mitä hänen piirustuksensa esittää ja hän kertoi siinä olevan hän itse, sekä minä ja me olemme museossa katsomassa valaita. Totesin tästä intoutuneena (ehkä kuitenkin vähän puolihuolimattomasti), että meidän täytyy mennä oikeaan museoon joskus. Tämä jäi pojan mieleen ja hän on kysellyt museokäynnin perään jo useampaan otteeseen. Muutamalla ensimmäisellä kerralla ajattelin, että ehkä hän ei oikeasti olekaan kiinnostunut ja ehkä hieman kiireissäni sivuutin hänen kysymyksensä. Sitten tajusin, että poikahan on oikeasti ihan tosissaan ja lupasin hänelle museokäynnin. Museot ei ole minulle itsellenikään mitenkään ihan tuoreimmassa muistissa. Tiedän, että olen aikoinaan koulun kanssa käynyt useammassakin, mutta siitä nyt on muutama hassu vuosi aikaa, ahhahaah!!

Googletin vähän museoita ja koska Heurekan Dinosaurusnäyttelyn olemme jo käyneet katsomassa, valitsin meille kohteeksi Helsingin Luonnontieteellisen museon. Museossa oli paljon nähtävää, emmekä ehtineet tai oikeastaan edes jaksaneet katsoa ihan jokaista nurkkaa läpi. Päätin, että D saa mennä oman tahtinsa mukaisesti ja katsoa juurikin ne jutut, mitkä häntä kiinnostaa. Olimme tästäkin syystä liikenteessä kaksin. Ensinnäkin, O ei olisi jaksanut kiinnostua katsomaan puoliakaan näyttelystä ja toiseksi A olisi ollut aivan liian pieni kiinnostumaan siitä tarpeeksi. Kolmanneksi, minusta ainakin oli ihan kiva tehdä kerrankin jotain vain yhden lapsen kanssa ja antaa sille yhdelle jakamaton huomioni. Dinosaurukset näimme ja niiden luona vietimme aikaamme pisimpään. Istuimme penkillä ja tuijotimme. Mietimme niinkin keveitä asioita, kuin millainen nykypäivän maailma olisi, jos dinosauruksia vielä olisi olemassa.










tiistai 4. helmikuuta 2020

Viime viikon tiistaina.

noin 5.30
Herään herätyskellon ääneen ja tajuan äänen tulevan mieheni kellosta. Tiedän, että minulla on ruhtinaalliset parikymmentä minuuttia aikaa "nukkua". Kuuntelen, kun mieheni nousee. Hän pukee päällensä, pesee hampaansa ja laittaa aamupalansa. Taidan nukahtaa hetkeksi.

5.50
Oma herätyskelloni soi. Ajattelen, että tuskin taaskaan oikeasti nukahdin ja jo herätessä ärsyttää, etten nukkunut oman herätyskelloon soittoon asti. Nyt pesemään ja laittamaan tukka sekä meikkaamaan. Mies on yleensä lähtenyt töihin jo sillä välin, kun olen pesemässä tukkaa. Harvoin näemme aamuisin, vaikka tiedämme toisen olevan paikalla.

6.20
Haen kahvikupillisen keittiöstä ja juon sen samalla, kun valmistaudun.

6.45
Kasvot ja hiukset ovat valmiina ja kupillinen kahvia juotu. Annan koiralle ruokaa ja lähden käyttämään häntä ulkona. Kiroilen, kun taas sataa.

7.00
Herätän lapset (elleivät ole jo hereillä).

Hoputan vaihtamaan vaatteet ja pesemään hampaat. Nuorimmaista joudun toki auttamaan kummassakin hommassa ja hänellä myöskin herääminen kestää kauiten. Tokaluokkalainen osaa hoitaa itsensä täysin, ainoastaan hampaiden pesusta saan olla joka aamu muistuttamassa häntä.

7-7.30 välisenä aikana pakka hajoaa poikkeuksetta joka aamu. En halua vaihtaa vaatteita, en halua nousta, en pese hampaita, enkä ainakaan lähde päiväkotiin. Haluan myös syödä aamupalan kotona ja makaan eteisen lattialla keitettynä makaronina, jos en saa tahtoani lävitse. Tämä aikaväli on myös oiva hetki vetää se kuuluisa pieni herne siihen pieneen sieraimeen ihan mistä tahansa, täysin mitättömästä asiasta, kuten esimerkiksi siitä, että äitisi on myös sisarustesi äiti! Tai siitä, kenellä on eniten ikävä isää. Myös hampaidenharjausjärjestys aiheuttaa kiristävää tunnelmaa kolmen lapsen kesken, vaikka periaatteessa kaikki voisivat (jos vaan keskittyisivät) pestä hampaansa samaan aikaan.

tammikuu vantaa lumeton talvi 2020

7.05
Tämä on se kellon aika, jolloin minä olen valmis ja jolloin minä aloitan puolen tunnin odottamisen. Pyydän, ohjeistan, komennan, käsken ja teen puolesta. Pyrkimys olisi olla päiväkodilla 7.30, tai ainakin viimeistään silloin autossa.

7.20
Korotan tänäkin aamuna ääntäni ja vetoan ensimmäistä kertaa siihen, että sekä minulle, että lapsille tulee kiire. Lasten kiire liittyy päiväkodin aamupalaan.

7.38
Lähes joka aamu autoni kello näyttää 7.38, kun kaksi nuorimmaista on takapenkillä istumassa ja lähdemme päiväkodille. Tuon noin puolentoista minuutin ajomatkan aikana, sammuttelen päässäni kytevää tulipaloa. Savu nousee korvista ja silmiä kirvelee, kun taas aamu meni päin peetä ja sain komentamalla komentaa lapsia autoon. Ihana aloitus päivälle.

7.40
Päiväkodin pihassa. Eskarilainen kirmaa itsekseen omaan ryhmäänsä ja minä lähden viemään kuopusta omaan ryhmäänsä. Pahimmillaan juuri sillä hetkellä, kun tartun päiväkodin ovenripaan ilmoittaa kuopus, että hän tahtoo hanskat käteensä tällä sekunnilla ja uhkaa istahtaa pihan ainoaan vesilätäkköön, jos en hanskoja hänen käteensä auta. Yleensä tässä kohtaa on paljon järkevämpää kopata kiukutteleva likka kainaloon ja mennä päiväkotiin sisään, kun alkaa kertomaan siitä, että kolmen askeleen päästä olet sisällä. Ovella vedän kasvoille hymyn, enkä anna juuri kenenkään nähdä naamastani sitä, millainen aamu meillä on taas ollut. Tai sitten se näkyy ja kauas ja luulen vain osaavani peittää sen.

7.50
Annan iloiselle kuopukselleni ison halin ja kovan pusun (hän pyytää nämä juuri näillä sanoilla) ja riennän toivottamaan eskarilaiselle hyvää päivää.

tammikuu vantaa lumeton talvi 2020

7.53
Soitan koululaiselle ja varmistan, että onhan hän lähtenyt kouluun.

7.59
Kumpikin päiväkotilainen on viety ja nyt äkkiä töihin. Hassuinta näissä aamuissa on aina se, että noin suunnilleen sillä siunaamalla sekunnilla, kun lapset astuvat päiväkotiin sisään, on ilo irti ja aamun murheet tipotiessään.

8.30 - 8.45 välillä autolle on löytynyt sopiva väli tienlaidasta ja työpäivä voi alkaa.

16.00
Kone kiinni ja laukkuun. Päiväkoti menee kiinni klo 17. Työpaikkani on Helsingin keskustassa. Autolle kävelee toimistolta yleensä reilun 5 minuuttia. Joskus ajomatka kestää 25 minuuttia ja toisinaan 45 minuuttia. Kaikki on kiinni siitä, miten ruuhkat muodostuvat. Oman kokemuksen mukaan klo 15.30 lähteminen on kaikista huonoin aika. Paitsi maanantaina - tutkimukseni mukaan maanantai on yleinen etäpäivä ja ruuhkaa ei oikeastaan ole ollenkaan aamulla, eikä iltapäivällä.

17.00
Kotona. Lapset sisälle, koiralle ruokaa ja sen kanssa ulos.

17.20
Päivällinen. Hetki yhteistä aikaa, jolloin kysyn aina jokaiselta lapselta, miten päiväsi on sujunut ja mitä on tapahtunut. Kuuntelemme kaikki jokaisen päivän kulun ja ehkä keskustelemme tapahtumista. Päivällisen jälkeen on hetken hengähdystauko, juon päivän viimeisen kupillisen kahvia ja selaan nettiä. Kuuntelen koululaisen lukuläksyn ja merkkaan sen tehdyksi. Tyhjennän ja täytän tiskikoneen sekä viikkaan pyykkejä.

tammikuu vantaa lumeton talvi 2020

18.20
Lähden likan kanssa viemään esikoista fudistreeneihin. Eskarilainen jää mielellään kotiin. Ihanaa, kun ei tarvitse aina kuljettaa koko bändiä mukana. Palaan kotiin ja jatkan hetken pyykkien viikkausta. 19.30 täytyy olla taas jo hakemassa poikaa kotiin.

19.00
Herra D ja neiti A suihkuun. Yökkärit päälle ja kohta iltapalalle. Ensin käyn kuitenkin likan kanssa vielä hakemassa esikoisen treeneistä.

Normaalisti mieheni tulee kotiin n. 16.30, mutta tällä hetkellä heillä on sellainen tilanne töissä, että pitkään tehdään, aina kun mahdollista, vaikka joka päivä. Herra kotiutuu tänään vasta lähempänä kahdeksaa, joka tosiaan on näin tiistaisin poikkeus. Normaalisti hän ehtii viedä O:n treeneihin.

20.05
Kaikki kolme lasta ovat sängyissään. Käyn suihkussa ja istahdan sohvalle. Keittiön siivous vielä ja sitten olen valmis tältä päivältä. Muutenkin saatan tehdä vielä jotain pieniä "kotihommia" näin iltasella. Yleensä katsomme jotain sarjaa Netflixistä ja nukkumaan olen täysin valmis heti kymmeneltä. Nyt meillä on The Crown kesken.

Ne päivät, jolloin ei ole harrastuksia olen usein pyhittänyt iltapäivän ruoanlaitolle. En nykyään laita enää koskaan arkena ruokaa samalle päivälle, vaan syömme aina eilisen tai toissapäivän ruokia.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Vuoden eka kakku.

Jo useamman vuoden ajan olen emännöinyt ainakin kahdet me&i -vaatekutsut vuodessa. Perinteenä on ollut, että kutsun ystävät koolle, juomaan kahvia ja katsomaan uuden malliston heti julkistamispäivänä. Perinteitä kunnioittaen aloitin tämänkin vuoden tällä tavalla ja sain hyvän syyn leipoa Irish Cream & Coffee juustokakkua. Vähän ennen joulua löysin tämän ohjeen ja laitoin sen talteen. Joulu tuli, oli ja meni - enkä leiponut piparijuustokakkua. Viikko sitten päätin hieman muuttaa reseptiä ja riisua siitä liiallista jouluisuutta.

irish cream cream and coffee juustokakku suklaakakkupohjalla

irish cream cream and coffee juustokakku suklaakakkupohjalla

irish cream cream and coffee juustokakku suklaakakkupohjalla

Ohje löytyy täältä. Juustokakussa pitää mielestäni olla reilusti täytettä, joten lisäsin näppituntumalla  määriä. Piparipohjan jätin pois ja harkitsin hetken muita keksejä pohjaksi, mutta päätinkin tehdä oikeasti vähän erilaisen juustokakun. Ajan säästämisen vuoksi ostin Sunnuntain valmista suklaakakkumixiä pussillisen ja paistoin sillä suklaakakkupohjan. Täytettä muutin sen verran, että kuohukermaa laitoin 4 desiä. Puoleen siitä keittelin kanelitangon ja neilikat ja puolet vaahdotin. Vaniljatuorejuustoa panin täytteeseen kaksi rasiallista ja kahden Irish Cream & Coffee rahkan lisäksi laitoin täytteeseen myös yhden vaniljarahkan. Liivatelehtiä tuli täytteeseeni seitsemän ja sillä määrällä täyte oli juuri sopivan pehmoista, mutta hyvin kasassa pysyvää. Kakkupohjaa en kostuttanut, eikä se olisi sitä edes vaatinut. Tosin kahvin makua olisi omaan makuuni voinut olla enemmänkin kakussa, eli kostutuksen olisi voinut tehdä vaikka kahvilla.

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Ompeluvuosi 2019.

Tapanani ei ole tehdä uuden vuoden lupauksia, mutta vuosi sitten heitin itselleni haasteen. Vuonna 2018 en ommellut juurikaan ja se harmitti. Harmitti, etten ollut osannut ottaa aikaa itselleni ja harrastukselleni. Vuoden 2019 haaste olikin se, että minun piti ommella enemmän, kuin edellisenä vuonna. Haasteen toteuttaminen ja itsensä siinä voittaminen oli naurettavan helppoa. Ompelin vuonna 2018 kaksi tunikaa, hahahahahaha! Olin ehkä jo tammikuussa ylittänyt haasterajani.

Nyt, kun katson viime vuoden ompeluksiani, voin sanoa olevani ylpeä itsestäni. Tein huomattavasti enemmän, kuin mitä osasin edes odottaa. 17 valmistunutta vaatetta on minulle paljon. Samanlaista haastetta en ehkä uskalla tänä vuonna heittää itselleni, mutta jään mielenkiinnolla seuraamaan tämän vuoden nousevaa lukua.

Linkit näiden vaatteiden postauksiin kuvan alla.

9 mekkoa/tunikaa, 5 paitaa, 2 housut ja 1 takki.

Kaksi paitaa ja muutamat housut  ///  Kuinka usein.. (vaaleanpunainen PaaPii tunika)  ///  Laulua ja tanssia rakastava ilopilleri (raidallinen tunika)  ///  Lumitunika Vimman letistä  ///  Sinkku ja Husse mukaan lomalle (timanttipaita ja omenainen lumitunika)  ///  Takki ja tunika lahjaksi

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Blogin tulevaisuus.

Hei vaan kaikille!

Viime kerrasta onkin jo aikaa. Halu kirjoittaa ja julkaista blogia ei ole kadonnut mihinkään, mutta muu elämä on vain tempaissut minut mukaansa niin vahvasti, että on ollut pakko priorisoida ja jättää vähemmälle, tai kokonaan pois hyvin sydäntä lähelläkin olevia harrastuksia. Edellisestä postauksesta taitaa olla muutama kuukausi aikaa ja totuuden nimissä olen paininut koko viime vuoden itseni kanssa siitä, mikä on blogini tilanne ja mihin suuntaan se menee. Ensin loin paineita itselleni siitä, että julkaisutahti hiipui ja sitä kautta tietysti kävijät vähenivät. Sitten tuli se vaihe, kun taistelin itseni kanssa siitä, kun halusin pitää blogini vielä hengissä ja koin morkkista, kun en kyennyt sitä tekemään. Loppuvuodesta taisin ajatella, että blogi tekee hiljaista kuolemaa ja se roikkuu internetavaruudessa vain siksi, etten osaa ja uskalla luopua siitä. Ja jälleen kerran koin ärsytystä siitä, että minunkin vuorokaudessani on vain 24 tuntia ja ne eivät riitä kaikkeen siihen, mitä haluan pystyä tekemään ja saavuttamaan.

Vuoden vaihteen aikaan olin oikeastaan jo tehnyt päätökseni siitä, että nyt tämä jahkailu ja jossittelu loppuu. Lopetan itse elämää syyttämisen ja menen rohkeasti kohti sitä totuutta, ettei tähän nyt ole aikaa. Olin jo valmistellut hyvin tarkan tekstin päässäni siitä, kuinka nyt lopetan blogini. Päästän itseni irti ja suon itselleni aikaa muuhun.

Minut tuntevat tietävät, että olen hyvin "kaikki, tai ei mitään" tyypin ihminen. Jos jotain teen, teen sen täysillä, sillä en voi hyväksyä itseltäni jotain, mikä on jäänyt puolitiehen. Esimerkiksi, jos omasta mielestäni epäonnistun jossain ompelutyössäni, eikä oikein korjaamisen varaa ole, heitän työn mieluummin roskiin, kuin alan tekemään kompromisseja. Uskallan kai sanoa olevani perfektionisti.


Olin päättänyt luopua blogista, koska en voi tehdä sitä edes puoliteholla. Parhaimpina aikoina julkaisin keskimäärin neljä kertaa viikossa ja nyt tahti on tipahtanut niin alas, että osa kuukausista jää kokonaan tyhjäksi. Ajattelin, että lopettaminen kokonaan on ainoa vaihtoehto, mutta yhtenä aamuna itseäni peilistä tuijottaessani tajusin, että oikeastaan minä itse olen ainoa jarru toiminnassani. Niinpä päätin höllötä pipoa ja riisua tavoitteita.

Blogi jää elämään. Tästä lähtien julkaisen silloin, kun se tuntuu luontevalta. Edelleen asiaa olisi kirjoitettavaksi, vaikka joka päivä, mutta koska siihen minulla ei ole aikaa, se saa jäädä. Tiedän, että tällainen päätös vaikuttaa varmasti blogin kävijämääriin, mutta toisaalta, niin on vaikuttanut jo monet hiljaiset kuukaudetkin. Pääosinhan teen tätä nykyään kuitenkin itselleni, mutta onhan vastavuoroisuus ja muut ihmiset yksi ainoita syitä siihen, miksi ylipäätään kirjoitan julkista blogia. Kiitos, jos sinä jaksat pysyä siellä vielä!

Muistathan, että blogia useammin päivittyy Instagram. Tule sinäkin sinne seuraamaan.