tiistai 29. lokakuuta 2019

Pikku professori.

Esikoisemme on nyt tokaluokkalainen ja matematiikassa he ovat edenneet kertotaulujen opiskeluun. O on aina ollut vaativa itselleen ja hän turhautuu helposti. Eskarivuosi pari vuotta sitten oli uuden oppimisen kannalta jotenkin todella haastavaa, sillä poika oli päässään vakuuttunut taidoistaan tehdä jotain ja kun hän oikeasti ei siihen ihan pystynytkään, hän turhautui ja menetti usein hermonsa. Esikoisemme usein yrittää kerran ja jos hän ei heti onnistu hän toteaa, ettei osaa ja on täysin sitä mieltä, ettei hän opikaan, vaikka kuinka opettelisi. Ekalla luokalla suurin oppimisen kompastuskivi oli lukunopeus. Kukaan ei patistanut poikaa lukemaan yhtään nopeammin, kuin hän luki (sillä hän luki), mutta O:n omasta mielestä hänen olisi pitänyt lukea yhtä nopeasti kuin muutkin. Tai yhtä nopeasti, kuin ehkä muutama hänen luokallaan ja O oli sitä mieltä, ettei hän ikinä opi lukemaan yhtä nopeasti. Nyt tokalla luokalla on taas uusia haasteita edessä. Matematiikka on tähän asti ollut pojalle se vahvempi ja miellyttävämpi oppiaine, mutta nyt kertotaulujen opettelu on alkanut ja ne aiheuttavat päänvaivaa.

Opettajaltakin tuli jo viestiä meille vanhemmille, että esikoisemme tunneskaala on valtava ja se menee usein laidasta laitaan, kun kyseessä on kertotaulut. Poika ei vain millään muka opi. Tai siis niin hän itse ajattelee. Poika. Ei opettaja. Ja oikeammin O ei millään suostu ymmärtämään sitä, ettei ne kertotaulut vain pomppaa sinne pääkoppaan yhdessä yössä, vaan niitä pitää ihan oikeasti opetella, luetella, kerrata ja toistaa. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta (tuskin viimeinenkään), kun tuskailen kotona sitä, miten opetan tämänkin asian lapselleni niin, että hän oivaltaa jutun juonen, mutta en kerro vastausta.

Olen yrittänyt selittää, ettei kertotaulujen opettelu oikeastaan ole laskemista ollenkaan, vaan se on niiden ulkoa opettelua. Sitä, että vielä kymmenienkin vuosien jälkeen tiedät heti vastauksen, kun joku sanoo sinulle kuusi kertaa kolme. Opetin poikaa luettelemaan esim. kolmen kertotaulun vastauksia. Hän oppi luvut kolmosesta kolmeen kymppiin nopeastikin, mutta meni taas aivan lukkoon, kun kysyinkin yhtäkkiä vastausta laskuun kolme kertaa neljä. En tiedä onko seuraava tapa oikein vai väärin, mutta sen opetin lapselleni. Sanoin hänelle, että hän voi luetella edelleen kolmen kertotaulun vastaukset mielessään ja nostaa aina yhden sormen pystyy sen merkiksi millä kerrotaan. Näin hän löytää tavallaan laskematta oikean vastauksen.


Ja sitten siihen Pikku proffaan. Hämärästi muistan, kuinka itsellänikin oli haasteita kertotaulujen opettelussa ja vanhempani hankkivat minulle Pikku proffa -laskimen harjoituksen tueksi. Laskimessa voi valita, mitä kertotaulua laskin kysyy ja itse siihen sitten näppäillään vain tulos. Laskin tuli mieleeni viikonloppuna ja muistelin, että se löytyisi yhdestä muistojeni laatikosta varastostamme ja etsin sen käsiini. Löysin laskimen, painoin sen päälle ja annoin laskimen esikoiselleni. Parinkymmenen vuoden seisomisen jälkeen laskin meni päälle ilman patterin vaihtoa ja toimii moitteettomasti. Kertotaulun opettelu nousikin tällä laitteella aivan uusiin sfääreihin ja nyt se tuntuu O:sta olevan jopa kivaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat ihania - jätäthän viestin!