sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Syötävä kevätkylvö - jälkiruoka kukkaruukussa.

Sunnuntaiaamu. Istun ruokapöydän ääressä ja juon aamukahvia - aamupala on jo syöty. Olemme harvinaisen aikaisessa tänä aamuna ja siihen löytyy syy olohuoneesta. Formulakausi alkoi ensimmäisen kilpailun muodossa tänään ja tässä perheessä onkin herätty sunnuntaihin herätyskellon avustamana. Kunhan kisa on ajettu, taidamme lähteä katsomaan Heurekaan dinosauruksia.

jälkiruoka kukkaruukussa suklaaruukku kevätkylvö keksimurua multana

Eilen meillä oli päivällisvieras. Ajattelin, että nyt kun ei olla pelkästään oman perheen kesken, saan siitä hyvän syyn laittaa myös jälkiruokaa tarjolle. Syötävistä kukkaruukuista olen nähnyt paljon kuvia ja sen tekniikka sekä toteutus vaikutti hirvittävän helpolta hommalta ja halusin testata näitä. Kevään kunniaksi päätin loihtia kevätkylvön jälkkäriksi. Ruukkuja varten sulatin tummaa suklaata ja levitin sitä sopivan kerroksen pahvimukin sisälle. Nostin mukit kylmään ja valmistin täytteen. Täytteeksi laitoin (totta kai) kirpeänraikkaan appelsiinimoussen ja mullaksi päälle murustin keksejä. Pätkän minttua tökkäsin keskelle multaa ja lapsia varten olin ruukun pohjalle laittanut pienen yllätyksen.

jälkiruoka kukkaruukussa suklaaruukku

jälkiruoka kukkaruukussa suklaaruukku

jälkiruoka kukkaruukussa suklaaruukku

jälkiruoka kukkaruukussa suklaaruukku

jälkiruoka kukkaruukussa suklaaruukku

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Pokepallokakku.

Jostain ihmeen syystä omille lapsille tuntuu olevan tosi vaikeaa keksiä synttäreiden teemaa tai kakun aihetta. Pojat harvemmin mitään juurikaan toivovat tai jos toivovat, he haluavat saman kuin mitä viimeksi toisella oli tai saman mitä edellisvuonna heillä itsellään oli. Ei näin. O on pelannut Pokémon Go:ta siitä lähtien kun hän lähes vuosi sitten sai oman puhelimensa. Kesällä Pokémonia pelattiin enemmänkin ja näin talvella se on enemmän jäänyt. Arvatkaapa, miksi poika toivoi synttärilahjaksi hanskoja, joilla voi käyttää puhelinta, hahahaahhaha!!

tulppaanit olohuone

pirkka donitsit vadilla

puolipallo kakku pokemon pokepallo

Kakun suhteen halusin päästä tällä kertaa helpolla. Luotin suklaan ja appelsiinin makeanraikkaaseen liittoon ja laitoin suklaakakkupohjien väliin appelsiinirahkalla maustetun moussen. Kokosin kakun isoon metalliseen kulhoon ja kumosin sen siitä suoraan tarjoilujalustalle. Kuorrutin kakun kahdella erivärisellä voikreemillä ja keskelle leikkasin mustasta sokerimassasta pokepallolle ominaisen "nauhan". Kuorrutteen pinnasta ei näin tullut ihan tasainen, mutta en antanut sen haitata. Parasta oli se, kun kaikki tunnistivat kakusta oikean aiheen. Silloin tietää onnistuneensa!

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Toisenlainen tarina päiväkodista.

Ihan vaan tavismutsi -blogin Ilona kirjoitti tässä taannoin toisenlaisen tarinan päiväkodista ja sai minutkin uskaltautumaan avaamaan suuni. Joka ikinen media on koko ajan pullollaan sitä, miten huonosti päiväkodeissa asiat ovat. Milloin saa lukea päiväkodin tätien närkästyneitä kommentteja, kun vanhemmat ovat ääliöitä ja heti seuraavalla viikolla tämä sama julkaisu on heitetty päälaelleen. Milloin päiväkoti on vain tuloshakuinen organisaatio lasten kustannuksella ja milloin hoitajien vaihtuvuus on suurta. Lapset viettävät päivänsä sijaisten kanssa ja ryhmiä yhdistellään, kun aikuisia ei ole tarpeeksi tiluksilla. Säästöjä täytyy saada aikaiseksi. Leikataan määrärahoja ja kuhistaan koko ajan siitä, kuinka kuralla meidän varhaiskasvatus on.

En halua vähätellä yllä olevaa ollenkaan. Kauhulla olen näitä tekstejä lukenut ja toisaalta mielessäni hiljaa todennut: "onneksi tuo ei ole meidän lasten arkipäivää". Uskon kyllä, että tuo on arkipäivää monessakin paikassa ja siksi minulle tuli tunne, että on ehkä aika tuoda julki se minun toisenlainen tarinani päiväkodista. Kuten Ilonakin totesi, hänkään ei ole alan ammattilainen, niin kuin en minäkään ja siksi tämä on "vain" valtaväestöstä poikkeava tarina. Meidän kokemuksemme siitä, kun homma toimii!

Esikoinen on nyt ekalla luokalla ja hän aloitti päiväkotiarkensa ollessaan puolitoistavuotias. Haimme hänelle paikkaa päiväkodista, mutta saimme paikan perhepäivähoitajalta. Minulla tai läheisilläni ei ollut minkäänlaista kokemusta päivähoidosta ja ehkä hieman pelokkain tuntein otimme vastaan tuon tarjotun paikan. Pelokkain siksi, että ajattelin tyhmästi ja mietin, että mitäs jos kemiat eivät täsmää henkilön kanssa ja mitäs kun kukaan ei ole "katsomassa tämän aikuisen perään". Heti ekan päivän jälkeen olin aivan toista mieltä ja O sai mitä parhaimmat eväät päivähoitoarkeen. D syntyi, kun O oli ollut hoidossa vuoden. Tiesin heti D:n syntymän aikaan, että palaan takaisin töihin, kunhan poika täyttää vuoden ja haimme paikkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa samalta pph:lta.
D sai paikan ja oli aivan mielettömän helppoa ja ihanaa jättää toinenkin lapsi saman ihanan hoitajan luokse. Hoitajan, jota D oli nähnyt koko ensimmäisen vuotensa lähes päivittäin ja joka oli hänelle täysin tuttu ihminen.

toisenlainen tarina päiväkodista

Kaupungin ohjeistus ja toive oli, että lapsi siirretään vuotta ennen esikoulun alkua päiväkodin puolelle, jotta isommassa ryhmässä toimiminen tulee lapselle tutuksi hyvissä ajoin ennen eskarin alkua. Hain reilua vuotta aiemmin paikkaa kummallekin pojallemme lähipäiväkodista. Onni potkaisi ja saimme paikat. Pojat siirtyivät (minun mittapuussani) isoon päiväkotiin (n. 170 lasta), kumpikin omaan ryhmäänsä. D:n ryhmässä ei vuoteen vaihtunut kuin yksi hoitaja, jota ensi alkuun sijaisti useampikin, mutta kaksi muuta vakkaria pysyivät koko ajan paikallaan. Vuoden jälkeen D siirtyi isompien lasten ryhmään, niin kutsuttuun ylätaloon (päiväkoti koostuu isosta talosta, jossa taitaa olla 7 ryhmää ja erillisestä ylätalosta, jossa on kaksi ryhmää). Hoitajat toki vaihtuivat tässä välissä, mutta se oli luonnollista, kun hypättiin ryhmästä toiseen. D on nyt ollut samassa ryhmässä puolitoista vuotta ja päähenkilöt ovat sielläkin pysyneet koko ajan samoina. Kolmas tai jopa neljäs ryhmän hoitaja on vaihdellut, mutta sekin sama henkilö on aina ollut pidemmän aikaa.

O oli päiväkodissa kaksi vuotta koko ajan samassa ryhmässä. Ryhmässä vaihtui muutamia kertoja hoitajat, mutta ei koskaan useampi kerralla ja vetovastuulliset tuntuivat pysyvän hyvin remmissä. O:n eskarin alkuaikoina eskariope vaihtui jostain syystä, mutta sijaisia ei varsinaisesti ehtinyt olla, kun ryhmään saatiin heti paikkaamaan uusi henkilö, joka olikin sitten eskarivuoden loppuun asti eskareidensa kanssa.

Likka syntyi heinäkuussa 2017 ja silloinkin heti tiesin, että palaan töihin vuoden päästä. Taas vein saman tien hakemuksen päiväkotipaikasta ja leikillisesti sanoinkin johtajalle "Meidän O:han lähtee kouluun elokuussa, joten hänhän luovuttaa paikkansa A:lle". A sai paikan ja hänet sijoitettiin samaan pienempään ylätaloon D:n kanssa. Toki lapset ovat eri ryhmissä, mutta samassa talossa. A:n ryhmän aikuisia likka on nähnyt jo koko ensimmäisen elinvuotensa ja näin ollen hänenkin osaltaan päivähoidon aloittaminen oli helppoa. Tutut kasvot ovat edelleenkin häntä joka aamu vastassa.

Lyhyempänä yhteenvetona voin vain todeta, että en voisi kuvitella parempia paikkoja meidän lapsille. Ryhmät ja niiden aikuiset ovat aivan mahtavia. Pysyviä, innostavia, kannustavia, toimeliaita, halaajia, sylittelijöitä, oikeudenmukaisia ja jämptejä. A saa olla pienemmässä ryhmässä ja heidän ryhmässään taitaa tällä hetkellä olla 9 lasta. D:n ryhmä on toki isompi, varmaan sen parikymmentä, mutta ainakin sivusta seuranneena homma näyttää olevan näillä alansa ammattilaisilla visusti hyvässä hoidossa. Se, mikä tästä kaikesta ehkä tekeekin vielä hieman enemmän ihmettelemisen arvoista, on se, että olen kuullut todella monelta vanhemmalta, jonka lapsi on samassa päiväkodissa, ihan toisenlaista mielipidettä. Sitä, kun hoitajat vaihtuvat koko ajan, sijaisia on alvariinsa vastassa, lapsetkaan eivät kuulemma tiedä "omaa aikuistaan", kukaan ei tiedä mistään mitään, ryhmiä yhdistellään joka viikko ja aikuisia ei löydä talosta. Kuulemani mukaan aikuiset ovat jopa niin piilossa joihinkin kellonaikoihin, että kuka tahansa sisään tuleva aikuinen voisi ottaa kenet tahansa lapsen mukaansa ja kukaan ei huomaisi mitään - ainakaan heti.

Pelottavaa. Taidanpa tunkea pääni takaisin pensaaseen ja tuudittautua siihen ajatukseen, että onneksi meidän kohdalla on onni potkaissut.