maanantai 20. elokuuta 2018

Kirjan päällystäminen kontaktimuovilla - näin minä teen sen.

Muutaman vuoden päästä saatan todeta, että taas on SE aika vuodesta, mutta nyt kun vasta esikoinen aloittelee koulutaivaltaan, nautin kirjojen päällystämisestä kontaktimuovilla. Sanoin tämän homman kertominen on niin kovin tylsää, niin kuvasin prosessin kokonaisuudessaan. Silloin, kun minä olin koululainen, oli sellaistakin kontaktimuovia, jossa oli kuvia tai kuvioita. Vieläkö sellaisia on jossain myynnissä? Kirjan päällystäminen kontaktimuovilla - näin minä teen sen.

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

kirjan päällystäminen kontaktimuovilla

perjantai 17. elokuuta 2018

Minä. Junassa.

Lupasinhan kertoa erikseen siitä, miten junamatkani Tikkurilasta Tampereelle meni viime lauantaina. Olen käyttänyt todella vähän junia elämäni aikana ja oikeastaan ainoa pidempi pätkä oli joskus, kun opiskelin ammattikorkeakoulussa Espoossa. Silloin kuljin ehkä vuoden verran junalla Helsingistä Leppävaaraan, mutta vaihdoin yksityisautoiluun ajallisesti pitkän matkan vuoksi.

En ollut koskaan aiemmin edes käynyt Tikkurilan juna-asemalla, joten halusin totta kai olla extra-ajoissa paikalla, etten varmasti myöhästy. Jostain olin saanut päähäni junan lähtevän raiteelta 1. Löysin raiteen ja ihmettelin opastekyltin tekstejä. "Ei, ei se juna voi mennä tästä", ajattelin ja tarkastin ehkä seitsemännen kerran matkalippuani. Vaunu 1, paikka 29. Ahhaa, jostain syystä ilmeisesti sekoitin vaunun ja raiteen. Takaisin sisälle tarkastamaan aikataulusta oikeaa raidetta ja lähdin kohti raide kakkosta. Katselin ympärilleni ja huomasin laiturilla näytön, jossa näytettiin kuinka pitkä tuleva juna on ja mihin kohtaan sen pää ja perä asettuvat. Ajattelin, että onpas tämä kätevää ja asetuin ensimmäisen vaunun oletettavaan tulo kohtaan odottamaan.

sokos hotel torni tampere

Juna tuli ja nousin kyytiin. Juna oli aika tyhjä ja sain rauhassa etsiä vaunusta oikeaa paikkaa - paikkaa numero 29, jota en millään kuitenkaan löytänyt. Paikkoja taisi olla aina numeroon 28 asti ja seuraava sitten olikin 30 tai 31. Alkoi tuntua todella koomiselta ja myönnän miettineeni piilokamera vaihtoehtoa, koska juuri minun paikkani puuttui. Avasin suuni ja ihmettelin paikkani puuttumista muille matkustajille, mutta eivätpä hekään mitään keksineet. Kehottivat istumaan ja odottamaan konduktööriä, sillä häneltähän voisin kysyä asiaa. Siinä odotellessa ehdin jo epäillä, olenko oikeassa junassa, mutta tiesin olevani. Seuraavaksi keksin vain sen, että minun on oltava väärässä vaunussa, mutta en millään keksinyt, että miten se olisi mahdollista. Olinhan noussut ensimmäiseen vaunuun. Konduktööri tuli ja näytin hänelle lippuani samalla sanoen, että olenkohan oikeassa paikassa, kun en löydä paikkaani. Hän vahvisti epäilykseni. Juna on oikea, mutta vaunu väärä. Ensimmäinen vaunu tai ykkösvaunu onkin ensimmäinen Helsingin päässä, joten nyt se on junan viimeisin vaunu. Enhän minä sitä tajunnut, hahahaa! Ei muuta kuin kävellen koko junan läpi sinne toiseen päähän. Junan läpi kävellessä huomasinkin, että jos olisinkin aiemmin kulkenut vaunujen välillä, olisin huomannut, että vaunun numero kerrotaan valotaulussa vaunun alkaessa.

Löysin oikean vaunun ja oikean paikan. Paikka vaan oli varattu. Herrasmies istui minun paikkani viereisellä paikalla, nukkui ja hänen tavaransa olivat minun paikallani. Vaunu oli hyvin tyhjä, niin en sitten kehdannut herraa herätellä vaan istuin vapaaseen tuoliin. Huomatkaa edelleen, että minä olen ollut hyvin harvoin junassa ja vasta hetken päästä istumaan päästyäni tajusin, etteihän tämä juna mene suoraan Tampereelle, vaan pysähtyy useammallakin pysäkillä. Siinä sitten jännitin aina kun juna pysähtyi, että tuleeko nyt kyytiin joku, jonka paikalla minä olen. Ei tullut, huh!!

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Tekevälle sattuu.

Nyt se sitten tapahtui. Ensimmäinen tapaturma, jossa tarvittiin lääkärin apua. Oikeastaan se on mielestäni ihan hyvä saavutus, että ensimmäinen tällainen tulee eteen vasta reilun seitsemän vuoden äitiyden jälkeen. Pojat ovat jo muutaman vuoden halunneet trampoliinin omalle pihalle. Vanhaan kotiin sitä ei tietenkään hankittu, kun pihalle ei mahtunut, mutta nyt kun muutettiin ja pihapiiri laajeni huomattavasti, niin hankittiin sellainen. D siellä hyppi eilen ihan niin kuin useana kertana jo aiemminkin, mutta tällä kertaa laskeutuminen tapahtui inhottavasti käden päälle. Sormet vääntyivät ja huutokonsertti oli valmis. Saman tien varasin ajan Itäkeskuksen Pikkujättiin ja isänsä lähti poikaa viemään näytille. Epäiltiin, että taidettiin selvitä venähdyksellä, kun ei poika suuresti aristanut kättään tutkiessamme, mutta löytyipä sieltä sitten kuitenkin pieni murtuma keskisormen tyvestä ja ehkä toinen vielä pienempi nimettömän tyvestä. Käsi lastoitettiin ja lastaa täytyy nyt käyttää viikon ajan, jotta sormet paranevat.

Äidin pieni mies on ihan rampa ja oli kyllä jotenkin lohdutonta kuunnella viime yönä, kun pojan ainoa toive oli, että lasta otettaisiin pois. Onneksi nyt kuitenkin on pienestä tapaturmasta kyse, joka lääkärin mukaan parantuu nopeasti.

oikea käsi paketissa

maanantai 13. elokuuta 2018

Erilainen lauantai - kuvaamassa me&i AW18 kick offia!

Vielä on lomaa jäljellä, mutta lauantaina herätyskelloni soi kukonlaulun aikaan. Yö meni enemmänkin pyöriessä ja kuunnellessa, joko se kello soi. En ole yli kahteen kuukauteen herännyt herätyskellon ääneen, joten kai sitä vähän panikoin, että heräänkö siihen vai olenkohan jo nukkunut pommiin. Kello soi viideltä ja kotoa lähdin puoli seitsemältä. Sain yhdeltä ihanista ystävistäni kyydin juna-asemalle, kiitin häntä ja lähdin suunnistamaan oikeaan junaan. Minä ja junat ei olla juurikaan tutustuttu aiemmin, joten perhosia oli vatsassa jo pelkästään siksi, etten ollut ollenkaan varma löydänkö itseni juuri siihen junaan, joka kohta porhaltaa Tikkurilan kautta Tampereelle. Muutama hassu juttu kävikin matkalla, mutta kerrotaan niistä ihan erikseen.

Pääsin Tampereelle ja löysin Tornista valtavan määrän iloisia naisia. Kaikki he olivat kerääntyneet me&i kick offiin. Olen tainnut aiemminkin kertoa, että yksi ystävistäni työskentelee me&i:lla ja hän kysyikin minulta jo keväällä, voisinko tulla kuvaamaan heidän syksyisen kick offinsa. Ihan siltä seisomalta en uskaltanut lupautua, mutta olihan se sellainen tarjous, etten voinut siitä kieltäytyäkään. Minähän en todellakaan ole mikään ammattivalokuvaaja ja jännitinkin, että osaisinko. Ystäväni vakuutti, että olisin varmasti hyvä ja heillä olisi tarve saada tapahtumasta muitakin kuvia, kuin kännykkäkuvia.

me&i meandi aw18

me&i meandi aw18

me&i meandi aw18

me&i meandi aw18

me&i meandi aw18

me&i meandi aw18

me&i meandi aw18

Päivä oli antoisa ja sain mielettömästi harjoitusta. Nyt tiedän myös monta pientä juttua, mitä seuraavalla kerralla tekisin toisin. Ihmisten kuvaamista olen aina pitänyt erittäin vaikeana ja sitä se oli nytkin, varsinkin kun tietysti aika oli hyvin rajallista ja piti suoriutua nopeasti. Sain myös huomata, että kun jotain tapahtumaa katsoo lähes pelkästään kameran linssin läpi ei todella ehdi huomaamaan ja rekisteröimään kaikkea, mikä silmien edessä tapahtuu. Ainoat asiat, mitkä päässä pyörivät on valot, valotukset, ISOt ja sun muut kameran asetukset. Ja kyllähän taisin muutaman kerran kirota itsekseni sitäkin, kun objektiivini zoomi olisi voinut olla pidempikin.

Parasta oli päästä todella haastamaan itseään ja oppimaan rakkaasta harrastuksesta - valokuvauksesta tekemisen kautta. Toisiksi parasta päivässäni oli päästä seuraamaan läheltä tuota mahtavaa me&i porukkaa. Naiset olivat hyvällä tuulella ja nauru raikasi. Kaikki tuntui odottavan näkevänsä syksyn malliston ja kuulevansa tarinoita vaatteiden synnyn takaa. Pystyisinpä edes hieman välittää teille sitä iloa, valoa, tunnelmaa, naurua ja riemua, jonka sain huomata ja kokea tässä porukassa olevan. Näin kun sitä "perhettä" on nähnyt vähän niin kuin kärpäsenä katossa, kävi jo mielessä, miksen minäkin olisi mukana tässä touhussa. Ihan varmasti olisin, jos minulla vaan olisi niitä kuuluisia tunteja päivissäni vähän enemmän kuin muilla, hahhhaha!!

lauantai 11. elokuuta 2018

Ekaluokkalainen.


Vihdoin ja viimein tuli eteen se ensimmäinen koulupäivä. O on selvästi odottanut koulun alkua koko pitkän kesäloman ajan, mutta ei juurikaan ole siitä puhunut. Häneltä on yritetty kysellä fiiliksiä, mutta lähinnä poika on saanut vain sanotuksi, että on kiva kun koulu alkaa ja hän odottaa läksyjen tekoa eniten. Koulun alkuun oli enää muutama päivä ja kysyimme, joko aloitus jännittää. Ei kuulemma ja mietin jo, että noinkohan tuo vetää tämän ihan tosta noin vaan. Ei se kuitenkaan ihan niin mennyt. Ensimmäisenä kouluaamuna lähdimme kotoa koko perheen voimin kävelemään koululle jo hyvissä ajoin, sillä kävimme viemässä ensin D:n päiväkotiin. Jännitys alkoikin hiipiä pienen miehen mieleen siinä matkalla ja hän oli kovin mietteliäs, eikä tuo yleensä ylitsevuotava papupata saanut juuri ollenkaan sanaa suustaan.

Kuuntelimme luokkajaot ja nimenhuudot aina O:n luokan loppuun asti. Annoimme halit, toivotimme esikoisellemme hyvää koulupäivää ja lähetimme hänet vuosien mittaiselle koulutielle.