sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lepää rauhassa Heta.

Ei ole enää pauketta tai siitä aiheutuvaa pelkoa. Ei tarvitse täristä tai läähättää. Lasten kirkuna ei soi häiritsevästi korvissa, ei tarvitse pelokkaana puolustaa reviiriään eikä tuntematontakaan tarvitse enää haukulla häätää. On vain rauha ja uni. On loputtomat Kuusamon metsät - maat ja mannut, joita kiertää. On aurinko. Aina aurinko, jossa lämmitellä ja nauttia - vaikka olisikin liian kuuma.

Siellä loputtomien luiden, koiranmakkaran ja niittyjen maassa on myös tuttuja. Ne ketkä ovat lähteneet jo aiemmin. Anu, Jade, Vilma, Ledi, Aava ja Taikakin. Kaikki eivät tunteneet toisiaan täällä maan päällä, mutta seuraava on aina tuntenut edellisen.

Meidän mummokoiran aika oli nyt. Heta tuli luokseni neljätoista vuotta sitten, sinä samana vuonna kun muutin omilleni. Jo silloin, kun Heta oli kahdeksan vuotias epäilin hänen koskaan näkevän kymmenvuotissyntymäpäiväänsä. Kuitenkin oikean ruokavalion löydyttyä Heta sai elämän ilonsa takaisin ja jaksoi taas. Vuodet kuluivat ja ihmettelin, miten tuo koko elämänsä iho-oireiden yms. kanssa kamppaillut paukkuherkkä koira jaksoi edelleen porskuttaa, mutta niin hän vaan jaksoi. Perheemme ehti kasvaa kolmella lapsella Hetan elinaikana ja kummastakaan pojasta tuo ei niinkään välittänyt. Lähti mielummin karkuun ja katsoi lapsia sopivan matkan päästä. Likka oli ensimmäinen (ja viimeinen) joka pääsi lähemmäs Hetaa, sillä viimeisten muutaman kuukauden aikana Hetan lempipaikaksi tuli A:n leikkimatto. Siinä ne kaksi tyttöä - vauva ja mummo olivat vierekkäin ja ensimmäistä kertaa ikinä Hetaa ei haitannut vaikka pienet sormet löysivät hänen turkkinsa ja veti siitä.

Uuden vuoden juhlinta (ja kesäiset ukkoset) oli aina Hetalle liikaa. Paukkuherkkä mummo ei kestänyt pauketta tai välkettä ja uudet vuodet meni aika pitkälti koiraa rauhotellessa. Viime uusi vuosi oli kuitenkin toisenlainen, sillä mummosta tuli jo reilu vuosi sitten lähes kuuro. Pauke ei enää kuulunut, eikä sen tarvinnut pelätä. Jokin muukin aisti taisi pettää viimeisen muutaman kuukauden aikana, sillä Heta alkoi jo haukkumaan meille omille perheenjäsenillekin. Ei yhtään suutuspäissään vaan selvästi epävarmuuttaan. Ehkä dementiakin alkoi jo hiipiä koiran kehoon.

Jo perjantaina pistin merkille, että muutaman kerran Heta liikkui oudosti, jotenkin toispuoleisesti. Lauantaina aamupäivästäkin oli havaittavissa muutama hassu liike, mutta iltaan kun päästiin taisi tasapainoelin vedellä viimeisiä. Heta ei pysynyt pystyssä, kaatuili ja heilui, jolloin lähdin viemään häntä kohti Tammiston Evidensiaa ja vehreämpiä niittyjä. Heta oli koira joka tiesi arvonsa, oli fiksu, ja äärettömän kiltti.

Kirkkaita tähtiä on taivaalla jo aika monta ja lisäähän niitä tulee aina. Se on väistämätöntä. <3

heta negresco noir kili-bibi musta-hopea käppänä kääpiösnautseri koira kollaasi

Kuvakollaasi Hetasta. Jokaiselle vuodelle yksi kuva meidän Diivasta.

6 kommenttia:

  1. Suru on suuri, kun perheenjäsenenä pidetty lemmikki nukkuu pois. Jaksamista teille
    kaikille. Tiedän ton tunteen, itku siitä tulee ja saakin tulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ollut varma tuleeko itku, mutta tulihan se ja saikin tulla. Suru on siinä mielessä kaunista (ainakin tässä tapauksessa), että se on tietyllä tavalla onnellista ja iloista surua. Sitä sellaista, kun täytyy luopua, mutta juuri oikeaan aikaan.

      Poista
  2. Kovasti voimia ja jaksamisia sinne.♥
    Palasi niin elävästi mieleen tämän vuoden helmikuu, kun halasin viimeistä kertaa ja hyvästelin rakkaan koirani Jamin.♥ Hän eli kuukautta vaille 14 vuotiaaksi. Ikävä on suunnaton vieläkin, mutta nyt surun sijaan sitä muistelee lämmöllä niitä ihania yhteisiä vuosia.♥

    VastaaPoista

Kommentit ovat ihania - jätäthän viestin!