Star Warsia tytölle: mekko lahjaksi kolmevuotiaalle.

Muistatte varmaan sen puolentoista kuukauden takaisen kevättakin Star Wars vuorella? Sitä tehdessä mies tokaisi, että meidän yhteinen ystävä olisi varmasti mielissään jos hänen tyttärellään olisi mekko Star Wars kankaasta - ystävä kun on aikamoinen Star Wars fani. Hetken aikaa raksutti ja totesin, että tuolla tyttärellähän on ihan kohta synttärit, joten lahjotaan tyttö itse tehdyllä mekolla :) Ihan kokonaiseen mekkoon ei kangas enää riittänyt, mutta onneksi omista kätköistäni löytyi Star Warsin sekaan hyvin sopivaa Kuosiverstaan Aaltoa.

Mekon kaava on jo lähes luottokaavaksi tituleerattu OB 4/2015 Busy Forest, sillä samalla kaavalla olen tehnyt jo sekä yksivuotiaalle että kaksivuotiaallekin tytölle lahjamekot. Tämän mekon tein koossa 110 ja nyt jätin taskun kokonaan pois. Muuten noudatin hyvin orjallisesti valmista ohjetta ja kaavaa.

Lasten ExtremeRun 2017.

Lasten ExtremeRun sai hurjan suosion viime vuonna ja niin se järjestettiin tänäkin vuonna täällä meidän lähistöllä. Viime vuonna jäi osallistuminen osaltamme välistä ja tänäkin vuonna se olisi mennyt sivusuun ellei mieheni sitä olisi bongannut ajoissa. Ilmoitimme lapset joitakin viikkoja sitten mukaan leikkimieliseen juoksukilpailuun ja jäimme odottamaan tapahtumapäivää.

Lapsille kerroimme tapahtumasta vasta joitakin päiviä etukäteen ja kumpikin poika innostui selvästi. Näytimme heille kuvia viime vuoden tapahtumasta, jotta he saivat hieman käsitystä siitä, mitä tuleman piti ja jo ennen tapahtumaa oli vaahtoeste noussut yhdeksi suosikiksi. Ihmisiä oli paljon liikkeellä ja kaikilla tuntui olevan hyvä mieli - yhtäkään kiukuttelevaa lasta tai vanhempaa en nähnyt ja se jos jokin on saavutus tällaisessa tapahtumassa ;) Musiikki pauhasi, Hilariushiiri käyskenteli alueella ja rannekkeella lapset sai hakea itselleen popcornia ja hattaraa. Osallistujat oli jaettu ikäsarjoihin ja meidän pojat olivat eri ikäsarjoissa (alle 4-vuotiaat ja 5-6-vuotiaat). Heidän radat oli kuitenkin keskenään samanlaiset ja rata piteni vasta seuraavaa ikäsarjaa varten. Radan varrella piti kivuta auton yli, päästä jumppapallomeren läpi, ryömiä rakennustelineen ali, selvittää itsensä läpi auton renkaiden ja juosta vimmatusti vaahdon läpi. Vanhemmat saivat juosta lasten mukana ja auttaa tarpeen mukaan esteissä, mutta heidän piti kiertää esteet. Jokainen sai juoksusuorituksensa jälkeen mitalin kaulaan ja grillimakkaran syötäväksi. Tärkeintä ei todellakaan ollut voitto vaan hyvä mieli ja hauskanpito. Tapahtuma oli mielestäni erittäin onnistunut ja varmasti olemme mukana ensi vuonnakin.

Onko ExtremeRun sinulle tuttu?

Kuvat 1-5 on lainattu ExtremeRunin facebooksivulta.

Kruunuvuori kutsuu valokuvaajia.

Kruunuvuoren autiotalot on tuttuja minulle jostain aikuisuuden kynnykseltä. Olen asunut Kruunuvuoren lähistöllä lapsuuteni sekä nuoruuteni ja lapsuudenkotini on samalla suunnalla edelleen, sillä vanhempani asuvat alueella vielä tänäkin päivänä. Muistan kun joskus kaveriporukalla kiersimme alueen autiotaloja ja kerroimme toisillemme kummitustarinoita - olimme ehkä juuri ja juuri täysi-ikäisiä.

Sen jälkeen alueelle ei vain ole tullut mentyä, ennen kuin nyt. Alkuvuodesta osallistuin valokuvauskurssille ja yksi tähän kurssiin kuuluvista ohjelmanumeroista oli valokuvausretki Kruunuvuoreen. Retki oli ajoitettu jo paljon aikaisemmaksi, mutta opettajamme sairastuttua siirsimme retken pidemmälle kevääseen. Metsä on aika haasteellinen kuvausympäristö sekä pilvisellä, että aurinkoisella säällä. Pilvisenä päivänä tuntuu ettei valoa saa mistään, kuvat ovat tasavärisiä ja jopa synkkiä, kun taas aurinkoisella säällä varjoja tulee esiin aivan mielettömästi.

Tällä reissulla keskityimme enemmänkin luonnon kuvaamiseen ja autiotaloja näimme vain yhden, joka sekin oli kärsinyt tuhopolttajasta ehkä vain joitakin päiviä aiemmin. En tiedä kuinka kauan palaneen puun hajua erittyy poltetusta rakennuksesta, mutta "nuotion" tuoksu oli paikalla voimakasta. Ja vaikka olimmekin siellä keskellä kirkasta päivää oli tunnelmassa kuitenkin jotain aavemaista. Palaneet puut nitisivät, paukkuivat ja raksahtelivat ilmeisesti auringon lämmittäessä puun palanutta pintaa.

Tänne on pakko mennä uudestaankin. Pakataan reppuun eväät mukaan ja lähdetään tutkimaan seutua lasten kanssa.

Synttäreillä: Pikkujätti 30 vuotta!

Jos meidän lapset sairastaa on lasten ja nuorten lääkäriasema Pikkujätti meille se ainoa oikea paikka vierailla. Ajan saa aina samalle päivälle, palvelu on parasta ja mikä tärkeintä, siellä tosiaan lapset ovat asiakkaita ja henkilökunta on todellakin kontaktissa lapsiin. Itäkeskuksen toimipiste on meille tullut kaikista eniten tutuksi ja siellä olemme vierailleetkin taas viime lokakuusta lähtien kerran kuussa. Yhden kerran taisi olla kyseessä tuo kuopuksemme kenen vuoksi suuntasimme lääkäriasemalle, mutta muuten olemme tasaiseen tahtiin käyneet O:n kanssa sanomassa moi ja vaihtamassa kuulumiset luottokorvalääkärimme Erkki Heikkosen luona.

Oli hienoa huomata, että Pikkujätissäkin on selvästi laitettu merkille meidän ahkera vierailutahtimme, sillä sain sähköpostiin kutsun osallistua heidän 30-vuotissynttäreille. Muita suunnitelmia ei kalenterissamme ollut vielä tuolle kyseiselle päivälle, joten oli sanomattakin selvää, että menisimme mukaan juhlimaan. Juhlat järjestettiin Espoon Esport Arenalla ja synttäreiden ohjelmassa oli vaikka mitä! Taikuri Sami, Pop-up Heurekan "Sähköä ilmassa" sisältävä liikkuva tiedeshow ja musiikista vastasi Pikku Papu orkesteri. Sen lisäksi synttäreillä oli kokeiltavissa Paralympiakomitean urheilulajeja sekä HopLop oli meidän vieraiden käytettävissä synttäreiden ajan.

Synttärit oli onnistuneet ja oli hienoa huomata kuinka kaikilla oli hymy herkässä. Kävimme ensin tutkimassa esityksiä ja aktiviteetteja ja lopuksi istahdimme alas ja palkitsimme itsemme synttärikakulla, pillimehulla, sekä kahvilla ja teellä. Kiitos Pikkujätti!

Äitienpäivä.

Tämänvuotinen äitienpäivä jää henkilökohtaiseen historian kirjaani erityisenä. Monesti ajattelen, ettei muistamisen puolin tai toisinkaan tarvitse olla kovinkaan erikoista, kallista tai isoa vaan parasta usein on ne pienet asiat ja teot. Tänä vuonna mieheni yhdessä poikiemme kanssa onnistui täydellisesti!

Ensinnäkin - olen en vain raskauden vuoksi, vaan muutenkin aika huono nukkuja. Nukahtaa voin lähes mihin tahansa, mutta yöuneni noin yleisesti ottaen on sen verran kevyttä, että herään pieneenkin ääneen. Esimerkiksi kuuntelen usein öisin, kun toinen koiristamme tulee alakertaan tai menee ylös. Koiran kynnet naputtaa laminaattilattiaa vasten ja vaikkei se ole kova ääni ja olen siihen tottunut, herään siihen silti. Jos jompikumpi pojista on tulossa meidän sänkyyn osaan heitä jo odottaa, sillä kuulen jo sen kun viereisessä huoneessa sängystä laskeudutaan lattialle. Joka aamu tiedän kuka tai ketkä perheenjäsenistämme ovat käyneet yön aikana vessassa ja joskus aamuyön tunteina kuuntelen sitäkin, kun naapuri yskii (omalla) takapihallaan. Ihmettelisin todella, jos joku yöllinen tapahtuma jäisi minulta joskus huomaamatta.

Tästä kevyestä unesta johtuen olen kuvitellut, että minua on mahdoton yllättää aamuisin ja jo pelkästään siksi, että mieheni ja pojat onnistuivat siinä 100%:sti sai päiväni olemaan erityinen. Pojat olivat heränneet aikaisin ja osanneet herättää isänsä niin hiljaa, etten ollut kuullut mitään. He olivat käyneet poimimassa valkovuokkoja talon nurkalta ja laittaneet aamupalan valmiiksi. Kello ei ollut sunnuntai aamuna kuin vasta karvan verran yli seitsemän, kun minä heräsin sikeästä unesta poikien herätykseen. Veljekset olivat niin täpinöissään, että esikoinen meni ja möläytti heti hyvän huomenen perään, että olivat käyneet poimimassa jo aamutuimaan valkovuokkojakin.

Keittiössä odotti riemun kiljahduksilla säestetty äitienpäivälahjojen jako. Kuopus ei tahtonut pysyä nahoissaan oman lahjansa kanssa ja ilmoitti ykskantaan avaavansa sen äidille valmiiksi ;) Esikoinen otti pikkuveljestään mallia ja avasi myöskin oman lahjansa. D:lta sain hienon itsetehdyn kortin ja O:lta vaaleita keksejä, joita olivat porukalla paistaneet päiväkodissa. Paikallani ruokapöydässä oli kahden lautasen välissä valmiina sydämen muotoiseksi leikattu pala paistettua kananmunaa koristeltuna paprikalla ja koko kattauksen kruunasi valkovuokot.

Kaikki oli valmiina ja minä sain vain istua ruokapöytään ja nauttia. Kyllä ne on ne pienet asiat mitkä riittää saamaan hymyn huulilleni - Parasta pitkään aikaan <3

Eskariin tutustuminen.

Meidän esikoinen ei ole ollut vauva enää vuosiin, mutta nyt hän ei kohta ole enää kovin pienikään. Esikoisesta tuli iso poika ensimmäisen kerran puolitoista vuotiaana, kun parkkeerasin hänet perhepäivähoitajan luokse. Siitä vuoden päästä hän kasvoi yhdessä päivässä vieläkin enemmän sillä hänestä tuli isoveli. Sen jälkeen hän on saanut kasvaa ja kehittyä rauhassa. Olla välillä ihan vauva ja toisinaan niin kovin iso poika jo. Yhden isomman askeleen kohti seuraavaa etappia hän otti henkisesti alkuvuodesta, kun kutsu esikouluun ilmoittautumisesta tulla tupsahti kotiin postin mukana. Eilen käsillä oli toinen isompi askel eskaritutustumisen merkeissä ja nämä kaksi huipentuvat sitten elokuussa alkavaan esikouluun, joka varmasti valmentaa tätä äitiä vuoden päässä häämöttävään koulutaipaleen aloitukseen.

Esikouluun tutustuminen ei meidän osalta ollut kovinkaan kummoinen, sillä O:n esikoulu järjestetään saman päiväkodin samassa ryhmässä, missä hän on jo vuoden ollutkin. Päivärytmi ja sisältö tulevat tietenkin muuttumaan paljonkin, mutta se ei johdu pelkästään alkavasta esikoulusta. Esikouluaika on päivittäin 8.30 - 12.30 ja koska minä olen kotona koko seuraavaan lukuvuoden ei pojilla täällä Vantaalla ole kuin se viikottainen 20 tunnin päivähoito-oikeus.

Viime viikonloppuna..

..söimme kaksi tuhtia ja arkeen verrattaen hidasta aamupalaa.

..nautimme auringosta kunnolla ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

..vaihdoimme ja pesimme renkaita.

..kävin valokuvauskurssin "retkellä" Helsingin Kruunuvuoressa.

..olimme sunnuntaina iltapäiväajelulla.

..D uskalsi vihdoinkin luottaa itseensä tarpeeksi ja ajaa polkupyörällä ilman apupyöriä.

..mies kävi tekemässä vähän remppahommia ja minä sekä ystäväni treffattiin lasten kanssa päiväkodin pihalla.

..pidimme piknikkiä päiväkodin pihalla.

..laitoin ruokaa.

..yritin nukkua pitkään. Paino sanalla yritin ;)

..leikimme hiekkalaatikolla.

..menin paljon aikaisemmin nukkumaan, kuin olin ajatellut.

..katsoimme jääkiekkoa.

..grillasimme.

..herkuttelimme.

..rakensimme legoja.

..siivosimme ja pesimme pyykkiä.

..saunoimme ja nautimme saunajuomista.

..tarjosin lounaan siskolleni ja hänen lapsilleen.

..vaihdoin akvaarioon vettä.

..ja totesimme taas viikonlopun olleen aivan liian lyhyt.

Raskausajan sokerirasituskoe.

Ensimmäisen kerran olen käynyt sokerirasituksessa vuoden 2010 lopulla. Silloin odotin esikoistamme ja jo pelkästään ensisynnyttäjäksi korkea ikäni passitti minut juomaan sokeriliuosta, ojentamaan käteni kolmesti verinäytteen neulaa kohti ja viettämään muutaman tunnin laboratorion käytävällä. Kuopusta odottaessani kävin myös rasituksessa, mutta sillä kertaa "syynä" oli hieman liian painava minä. Reilut kaksi ylimääräistä kiloa oli jäänyt roikkumaan vatsan seudulle ja painoindeksini mukaan olin lievästi lihava. Toki myöskin yli ylärajojen huiteleva kohdunpohjankorkeusmitta (sf-mitta) antoi aihetta testata sokerinsietokykyäni. Raskaudenaikainen sokerirasitus tehdään rv 24-28 ja sitä varten tulee olla ravinnotta 10-14 tuntia ennen koetta ja kokeessa otetaan kolme verinäytettä - paastoarvo, yhden tunnin arvo ja kahden tunnin arvo. Paastoarvon oton jälkeen juodaan 75g sokeria sisältävä liuos ja siitä tunnin ja kahden päästä mitataan verensokeri. Glukoosipitoisuuden tulee olla alle 5.3 mmol/l paaston jälkeen, alle 10.0 mmol/l tunnin ja alle 8.6 mmol/l kahden tunnin jälkeen. Raskausdiabetesdiagnoosin saa jos yksikin raja-arvo ylittyy.

D:tä odottaessa kahden tunnin raja-arvo meni minulla rikki ja sain diagnoosin raskausdiabetes (radi). Muistan varmasti aina sen päivän, jolloin sain tietää asiasta. Olin edellisenä päivänä käynyt rasituksessa ja neuvolantäti soitti minulle kuulostaen lähes hysteeriseltä. Itselleni niin raskausdiabetes kuin muukin diabetes oli tuntematon ja sain puhelimitse hyvin vähän tietoa neuvolan terveydenhoitajalta. Hän vain tuntui hokevan, että kaikki on nyt huonosti. Raskauteni muuttui normaalista riskiraskaudeksi ja sain omasta mielestäni soittaneelta neuvolatädiltä vain uhkakuvia ja suurta huolta. Ensitöiksi piti aloittaa verensokerin seuranta ja se piti aloittaa mielellään välittömästi, mutta kun ehdotin tulevani saman päivän aikana hakemaan verensokerimittarin itselleni kotimittauksia varten ei hänellä tai kenelläkään ollutkaan aikaa ottaa minua vastaan. Ensimmäinen vapaa aika oli vasta vajaan viikon päästä tuosta puhelusta. Täytyy myöntää, että olin ehkä hieman näreissäni siitä, että henkilö joka soitti minulle maalasi pirut seinille ja kuulosti siltä, että nyt on hätä käsillä ja sitten kuitenkaan asialle ei ollut tehtävissä mitään lähes viikkoon. Opiskelin itse vajaassa viikossa aika hyvin raskausdiabeteksen netistä ja kerrankin sain rauhoitettua itseäni nettitiedolla.

Radi pysyi kohdallani kurissa seurannalla eikä raja-arvot ylittyneet kunhan muistin syödä terveellisesti (minulle normaalisti) ja säännöllisin väliajoin. Kävin sokerirasituksessa uudestaan, kun D:n syntymästä oli vuosi ja silloin sain puhtaat paperit. Radini oli siis ohimenevä tila, joka varmastikin päättyi jo synnytykseen.

Nyt kuitenkin kun aiemmassa raskaudessa on radi -diagnoosi ollut tehdään sokerirasitus kahteen kertaan raskauden aikana. Ensimmäisen kerran rv 12-16 ja toisen kerran rv 24-28. Ensimmäinen rasitus oli minulla puhdas ja alkuviikosta olin toisessa rasituksessa. Viimeisin rasitus oli myöskin puhdas ja nyt voin huokaista helpotuksesta, sillä jos jotain tässä raskaudessa hieman pelkäsin oli se radi -diagnoosi. Olen käynyt sokerirasituksessa viimeisen seitsemän vuoden aikana viisi kertaa ja onneksi tämän viikkoinen oli nyt näillä näkymin viimeinen.

Kiireetön keskiraskaus.

Ensin olin ajattellut kirjoittaa raskauskuulumisia raskauden puolivälistä. Siitä mitä ajatuksia mieleeni herää kun 20 viikkoa on takana ja samanmoiset edessä. Aika ajoi ohi, enkä ehtinyt. Sen jälkeen muutin luonnoksen otsikon vastaamaan keskiraskautta ja näin ostin itselleni enemmän julkaisuaikaa. Viikonloppuna tuli jo 27 raskausviikkoa täyteen ja tajusin, että keskiraskauskin vaihtuu jo viimeiseen kolmannekseen - mihin tämä aika oikein katoaa! Kumpikaan aiempi raskausaika ei ole hävinnyt tällä tahdilla kellosta ja nyt tuntuu, että olen koko ajan jäljessä.

Jäin pohtimaan sitä, miksi sitten tämä menee niin nopeasti ja miksi en oikeastaan edes huomaa raskautta. On toki moniakin asioita mistä huomaan kyllä raskauden kuten se, että jokainen vaate on päivä päivältä pienempi, vaa'an luvut kasvavat, vauva potkii koko ajan ja töihin tullessa kuudenteen kerrokseen portaiden kapuaminen alkaa oikeasti ottaa kunnon päälle :D Tällä kerralla, vaikkakin alku oli kaikista kolmesta hankalin on tämä lähes koko toinen kolmannes ollut ruusuilla tanssimista siinä mielessä, ettei vaivoja juurikaan ole. Ei turvota, ei närästä, ei ole liitoskipuja, ei pissata normaalia enempää ja päänsärytkin ovat reilusti tasaantuneet. Yksi suurempi vaiva minulla on ja se on kutina. Rintoja, mahaa, nivusia ja päänahkaa kutittaa paljon ja se tuntuu lisääntyvän koko ajan, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Toiseksi vaivaksi voisi mainita ihon herkistymisen. Selvästi taas raskaushormooni vaikuttaa vahvistavan nikkeliallergiaani ja sormukset on silloin tällöin alkaneet aiheuttaa pieniä iho-oireita.

Raskaus tuntuu tavallaan kiireettömältä ja normaalilta - lähes huomaamattomalta, mutta muuten elämääni ei tällä hetkellä voi kuvailla sanalla kiireetön. Ehkä se normaaliarjen pyörittäminen on niin hektistä tällä hetkellä, etten edes ehdi huomata raskautta. Alkuvuosi on mennyt nopeammin kuin koskaan ja tuntuu todella omituiselta, että äitiyslomani alkuun ei ole enää kuin puolitoista kuukautta.